Muistokirjoitus Roopelle

Muistan sen päivän kuin eilisen, kun tapasin sinut kunnolla ensimmäistä kertaa. 7-viikkoisen pikkuruiset kynnet tarrasivat paitaani, kun lähdit päättäväisesti kiipeämään kohti olkapäätäni. Näin oli kissa valinnut omistajansa ja painanut tassunkuvan ikuisesti sydämeeni.

Emokissasi vietiin steriloitavaksi, kun olit luovutusiässä. Sinä taisit olla ainut pennuista, joka koitti palata maitobaariin ollessasi 14-viikkoinen. Sellainen mammanpoika olit. Tykkäsit seurata tekemisiäni ja makoilla sylissäni. Parasta oli se, jos samalla rapsutin leuan alta. Siitä sinä nautit oikein kovasti.

Olit paras päiväunikaveri. Joskus yölläkin lohdutitte Ilmon kanssa vuorotellen, kun migreenin tai stressin vuoksi en saanut nukuttua. Sinä et elämää turhaan stressannut, vaan rohkeasti ja ennakkoluulottomasti menit uusiin tilanteisiin. Hötkyily ei myöskään ollut luonteenpiirteesi. Löysit aina aikaa ja mukavan paikan itsellesi ottaa pienet torkut. 

Muutit kanssamme uusiin paikkoihin, ensin Lauttasaaresta Matinkylään ja lopulta tänne Australiaan. Tunnuit viihtyvän täällä. Sinusta kehkeytyi todellinen suuri metsästäjä, niin taitavasti pidit kotimme puhtaina erilaisista tunkeutujista, liskoista, kärpäsistä, perhosista. Tykkäsit myös napata ruokapöydältä ylimääräistä syötävää, kun silmäni väitti. Joskus haukkasit palasen paahtoleipää ja juoksit saalis suussa täysillä karkuun kissapuun alaosaan, jonne säilöit löytämiäsi aarteita.

Yhteiset tekemisemme sisälsivät temppuilua ja leikkimistä. Spesiaalitemppusi oli seisominen kahdella jalalla ja kehräsit aina hurjan kovasti, kun sait siitä palkinnoksi herkkuja. 

Lelujen osalta sinulla oli yksi suosikki ylitse muiden - värikäs fleecenauha, jota jaksoit noutaa päivästä ja vuodesta toiseen. Kaipaan näitä hetkiä kanssasi.

Fleece-innostus alkoi jo 1-vuotiaana tästä kankaan kappaleesta

Myöhempi fleece-lelu

Australiassa sinua kohtasi uusi mullistus, kun perheeseemme syntyi ensimmäinen lapsi. Alkuhämmennyksen jälkeen totuit kaikenikäisiin lapsiin, mutta erityisesti tykkäsit vauvoista. Toisen lapsen synnyttyä et enää arastellut uutta perheenjäsentä yhtään, vaan tulit usein syliini nauttimaan lämmöstä ja maidon tuoksusta, kun imetin vauvaa. Joskus myös tulit vauvan viereen makoilemaan hänen äännellessään, ikäänkuin sanoen, että ei hätää, olen tässä.

Veljesi Ilmo-kissa oli sinulle äärimmäisen tärkeä, jaoittehan koko elämänne yhdessä. Pesitte toisenne kissapuussa ja nukuitte päivittäin vierekkäin. 

Lähdettyäsi pois Ilmo haisteli ihmeissään monta kertaa kantokoppaa, jossa et tullutkaan takaisin ja tassutteli ympäriinsä etsien sinua. Koitamme pitää täällä Ilmosta erityisen hyvää huolta, jotta hän sopeutuu elämään yhden kissan perheessä. 

Roope-kissa, minulla on sinua hirmuinen ikävä. Kaipaan sitä, kuinka puskit jalkojani aamulla, kehräysääntäsi, kimeää mih -nau'untaa, kuinka tulit makoilemaan syliini. Kotimme tuntuu paljon tyhjemmältä ilman sinua. Lähdit luotamme nopeasti ja olisin toivonut, että edessä olisi ollut vielä monta vuotta kanssasi. Onneksi meillä on yhteisistä seikkailuistamme jäljellä monta ihanaa muistoa. 

Kiitos näistä yhdeksästä vuodesta, jotka sain viettää kanssasi.

Roopen viimeiset päivät

Kyynelten läpi joudun kertomaan suru-uutiset. Roope-kissa siirtyi vehreimmille metsästysmaille 5.12.2023. 

Ikävä on riipaisevan kova ja tuntuu vaikealta käsittää, ettei kissaystävä ole enää täällä kanssamme. 

Roopen vei huonoon kuntoon kasvain maksan sappitiehyeessä. Koska kissalta löytyi myös toinen kasvain, ei leikkaushoitoa lähdetty yrittämään.

Kissat ovat taitavia piilottamaan oireita ja on vaikea sanoa, milloin sairaus tarkalleen ottaen alkoi näkyä. Näin jälkikäteen ajatellen olisi ollut merkkejä - kotona useammin ja pidempään pörräävät kärpäset (kun toinen kissoista ei jaksanut enää niitä metsästää) ja lisääntynyt apaattisuus. Havahduin kuitenkin kunnolla vasta viime sunnuntaina, kun ruokahalu lakkasi ja Roope piiloutui yläkerran sängyn alle pimeimpään nurkkaan. Myös oksentelua oli jonkin verran. 

Maanantaina yläkertaan linnoittautunut Roope jaksoi vielä tulla portaille kurkkimaan, kun alakerrasta kuului ruokakupin kolinaa. 

Eläinlääkärissä tehtiin verikokeet ja saimme lähetteen ultraan ja tarkempiin tutkimuksiin huonojen maksa-arvojen perusteella. Roopea koitettiin hoitaa pahoinvointia estävällä ja ruokahalua lisäävällä lääkkeellä, mutta näistä ei ollut merkittävää apua. Oksentaminen lakkasi, mutta kissa ei edelleenkään suostunut syömään juuri mitään. 

Tiistaiaamuna kissan iho oli muuttunut keltaiseksi. Roopelle aloitettiin nesteytys ja kipulääkitys. Viedessäni Roopea eläinlääkäriltä toiselle ultrausta varten hän oli vain varjo entisestään. Turkki pesemättä, mustuaiset suurentuneet rauhoittavista lääkkeistä, IV-letku tassussaan, kantokopin takaseinämää vasten kyyhöttämässä. Olimme kuitenkin kovasti siinä uskossa, että kissa toipuisi tästä kaikesta, kunnes saimme kuulla huonot uutiset, jotka näkyivät jo meidät vastaanottaneen eläinlääkärin kasvoilta. 

Järkytys ja suru oli suuri, kun pidin sylissä viimeistä kertaa eläinystävääni, johon minulla oli muodostunut niin syvä side näiden yhdeksän yhteisen vuoden aikana. Itkien silittelin vielä kissan kaikki lempikohdat läpi ja hautasin kasvot turkkiin. Minun elämäni kissa. Ilmon rakas velipoika. Sitten oli aika, Roope hengitti viimeisen henkäyksensä ja siirtyi Sateenkaarisillalle.