 |
| "Taas sillä on sellainen ilme, että kohta ollaan lähdössä tai tulossa tai puunaamassa hampaita tai lyhentämässä metsästysteriä" |
Yksi marraskuinen päivä jäi erityisesti mieleen.
Oli taas eräs niistä päivistä, kun meidät houkuteltiin ensin herkkujen avulla koppaan. Pakkohan sinne oli mennä niiden herkkujen vuoksi, kun ei pientä naposteluhetkeä halua väliinkään jättää. Kohta sitten oltiinkin jo ulkona ja siinä ahtaassa hurisevassa jutussa, jossa on tullut kyllä tosi paljon oltua nyt viime kuukausina.
Siinä mentiin piiitkä matka.
Sitten pysähdyttiin ja mentiin johonkin tilaan.
Meidät päästettiin muka vapaaksi ensin, mutta napattiinkin sitten kiinni.
Roope ja minä oltiin hermostuneita, kun ei ihan tiedetty, että ollaanko nyt siellä typerässä paikassa, jossa työnnetään piikkejä tassuihin, vai jossain muualla.
Sitten tulikin joku vieras tyyppi sellaisen samanlaisen vempeleen kanssa, jolla henkilökunta aina välillä osoittelee meitä.
Kuului räps räps räps räps räps räps.
 |
| "Hirmuisen raskasta tämä blogikissan elämä" |
Kotona tykkään olla kuvattavana ja katson sitä vempainta mielelläni, mutta tuolla vieraassa paikassa se ympäristö kieltämättä hermostutti! En saanut yhtään tutkia aluksi, että onko nurkan takana jotain epämiellyttäviä yllätyksiä, esimerkiksi koiria, imureita, petolintuja. Siksi muutaman räpsäyksen jälkeen oli pakko viestiä henkilökunnalle, että nyt malli tarvitsee pienen tauon, ja rimpuilin itseni vapaaksi. Löysin juuri sopivan sohvan, jonka alle pääsin väijymään nurkkia, prosessoimaan tilannetta ja muutenkin hengähtämään hetkeksi.
Roope otti tilanteen vähän rennommin. Se vieras tyyppi olikin jostain saanut käsiinsä sen lempilelun, niin kivahan niillä oli siinä leikkiä. Kun Roope oleili siellä räpsyjen ja valojen ympäröimänä, niin minäkin rohkaistun tulemaan sieltä sohvan alta esiin ja sainkin sitten muutaman herkun.
Sen jälkeen käänneltiin ja kutsutiin ja käskettiin istumaan ja pidettiin sylissä ja tuli lisää räpsräpsräsyjä, kunnes lopulta lähdettiin takaisin kotiin.
 |
| "Ihan kiva homma, mutta voitaisko ensi kerralla lähteä hiirijahtiin eikä mihinkään ihmisten räpsjuttuun? |
Henkilökunta kertoo:
Jo pidemmän ajan on ollut mielessä, että olisi kiva saada koko perheestä yhteiskuva, kissoineen kaikkineen. Sattumoisin saimme autonhuollosta lahjakortin valokuvaamoon, johon sisältyi noin 30 minuutin kuvaussessio ja valitsemamme printtikuva ilmaiseksi. Wau!
Mikään kiva ei tietystikään ole oikeasti ilmaista. Tämän mainostempauksen juju oli siinä, että 30 minuutin kuvauksen lopputuloksista sai tosiaan vain yhden, pienikokoisen kuvan ilmaiseksi. Muista sessiossa otetuista kuvista olisi joutunut maksamaan isoja summia, n. 200 eur/printtikuva, digikopiot n. 300 eur/kuva, sellainen iso usean kuvan sommitelma yli tonnin. Hinnoittelu perustui siihen, että kun kuvaaja käyttää aikaansa ja vaivaansa ja räpsii 30 minuutissa kymmenittäin onnistuneita otoksia, on hankalaa lähteä kuvaamosta yksi ainoa ilmainen printtikuva mukanaan. Paitsi näin pihinä suomalaisena...
Hinnastosta masentumatta soittelin kuvaamoon, että onnistuisiko perhepotretti kahdesta kissasta ja ihmisestä. Nyt olisi riskitön tilaisuus testata, että miten tuollaisen yhteiskuvan ylipäätään saisi onnistumaan. Kuvaamolle sopi, varattiin kuvausaika ja sovittuna ajankohtana hurautimme paikalle Roopen ja Ilmon kanssa.
Kuvaussession alussa oli pieniä ongelmia. Jouduimme odottelemaan ulkona edellisten kuvausten päättymistä. Päästyämme sisään studioon kuvaaja vaikutti kiireiseltä, joten nappasimme kissat suoraan kopasta syliimme ja istuimme sohvalle poseeraamaan. Virhe! Molemmat kissat rimpuilivat kuin viimeistä päivää, eikä ensimmäisestä yrityksestä saatu varmasti yhtäkään hyvää otosta.
Pian siinä tajusi, että pitää ottaa askel taaksepäin ja päästää kissat ensin rauhassa tutkimaan studiota, jotta rauhoittuisivat ja pysyisivät hetken nätisti paikoillaan. Ilmo säihkähti ensimmäistä kuvausyritystä sen verran, että meni useaksi minuutiksi piiloon sohvan alle. Stressaantuneista kissoista lähtee myös melkoisesti karvaa, ja pieni studio oli hetkessä kissojen karvoittama, kun veljekset juoksentelivat ympäriinsä. Henkilökunnan naisosapuolelle oli myöskin osunut päälle hame, joka suorastaan imaisi kaikki karvat itseensä, joten lopun kuvakulmat piti valita siten, ettei hame näy ollenkaan.
Sillä välin, kun kissat tekivät tuttavuutta studion kanssa, räpsäisi kuvaaja muutaman valokuvan meistä. Siinä ajassa Roope oli jo sen verran rohkaistunut, että kuvaaja koitti ottaa kissasta muutaman yksilökuvan. Mukana olleet herkut ja lelut tulivat tarpeeseen. Studion lasiseinät suoraan kadulle olivat vähän ongelmalliset, koska kissat välillä säikkyivät sitä, kun joku ohikulkija käveli lasin takana. Onneksi Ilmokin lopulta rentoutui hieman tutustuttuaan paikkoihin, ja pääsimme ottamaan lisää yhteiskuvia.
Roope ja Ilmo eivät juurikaan tottele stressaavissa tilanteissa tai vieraissa paikoissa. Kuvaustilanteessa kumminkin huomasi, että kouluttamisesta ja blogihommista oli ollut se hyöty, että tiesi niksejä, joilla kissojen huomion sai kiinnittymään samaan pisteeseen. Kokonaisuudessaan onnistuneen yhteispotretin metsästys oli kyllä haastavaa. Piti yrittää pitää oma ilme iloisena, kuunnella kuvaajan ohjeita ja keskittyä pitämään kissat paikoillaan ja rentoina. Kuvausten loputtua mietitytti, että tulikohan tuossa ajassa oikeasti yhtään hyvää otosta.
Lopputuloksia päästiin katsomaan noin viikko kuvausten jälkeen. Kissoista oli saatu muutama tosi onnistunut yksilökuva, jotka korkean hinnan takia jäivät kuitenkin valokuvaamoon. Yhteiskuvien joukosta ei löytynyt yhtään täydellistä otosta, mutta kaksi hyvää. Toisessa henkilökunnalla oli onnistuneet ilmeet, mutta erityisesti Ilmo näytti siltä, että oli parhaillaan rimpuilemassa kaikin voimin karkuun. Toisessa taas ihmishymyt olivat aavistuksen verran teennäiset, mutta Roope ja Ilmo näyttivät levollisilta.
Päädyimme jälkimmäiseen kuvaan, ja lopputulos on tässä, ta-daa (rajasin kasvomme pois kuvasta):
Mikään kiva ei tietystikään ole oikeasti ilmaista. Tämän mainostempauksen juju oli siinä, että 30 minuutin kuvauksen lopputuloksista sai tosiaan vain yhden, pienikokoisen kuvan ilmaiseksi. Muista sessiossa otetuista kuvista olisi joutunut maksamaan isoja summia, n. 200 eur/printtikuva, digikopiot n. 300 eur/kuva, sellainen iso usean kuvan sommitelma yli tonnin. Hinnoittelu perustui siihen, että kun kuvaaja käyttää aikaansa ja vaivaansa ja räpsii 30 minuutissa kymmenittäin onnistuneita otoksia, on hankalaa lähteä kuvaamosta yksi ainoa ilmainen printtikuva mukanaan. Paitsi näin pihinä suomalaisena...
Hinnastosta masentumatta soittelin kuvaamoon, että onnistuisiko perhepotretti kahdesta kissasta ja ihmisestä. Nyt olisi riskitön tilaisuus testata, että miten tuollaisen yhteiskuvan ylipäätään saisi onnistumaan. Kuvaamolle sopi, varattiin kuvausaika ja sovittuna ajankohtana hurautimme paikalle Roopen ja Ilmon kanssa.
Kuvaussession alussa oli pieniä ongelmia. Jouduimme odottelemaan ulkona edellisten kuvausten päättymistä. Päästyämme sisään studioon kuvaaja vaikutti kiireiseltä, joten nappasimme kissat suoraan kopasta syliimme ja istuimme sohvalle poseeraamaan. Virhe! Molemmat kissat rimpuilivat kuin viimeistä päivää, eikä ensimmäisestä yrityksestä saatu varmasti yhtäkään hyvää otosta.
Pian siinä tajusi, että pitää ottaa askel taaksepäin ja päästää kissat ensin rauhassa tutkimaan studiota, jotta rauhoittuisivat ja pysyisivät hetken nätisti paikoillaan. Ilmo säihkähti ensimmäistä kuvausyritystä sen verran, että meni useaksi minuutiksi piiloon sohvan alle. Stressaantuneista kissoista lähtee myös melkoisesti karvaa, ja pieni studio oli hetkessä kissojen karvoittama, kun veljekset juoksentelivat ympäriinsä. Henkilökunnan naisosapuolelle oli myöskin osunut päälle hame, joka suorastaan imaisi kaikki karvat itseensä, joten lopun kuvakulmat piti valita siten, ettei hame näy ollenkaan.
Sillä välin, kun kissat tekivät tuttavuutta studion kanssa, räpsäisi kuvaaja muutaman valokuvan meistä. Siinä ajassa Roope oli jo sen verran rohkaistunut, että kuvaaja koitti ottaa kissasta muutaman yksilökuvan. Mukana olleet herkut ja lelut tulivat tarpeeseen. Studion lasiseinät suoraan kadulle olivat vähän ongelmalliset, koska kissat välillä säikkyivät sitä, kun joku ohikulkija käveli lasin takana. Onneksi Ilmokin lopulta rentoutui hieman tutustuttuaan paikkoihin, ja pääsimme ottamaan lisää yhteiskuvia.
Roope ja Ilmo eivät juurikaan tottele stressaavissa tilanteissa tai vieraissa paikoissa. Kuvaustilanteessa kumminkin huomasi, että kouluttamisesta ja blogihommista oli ollut se hyöty, että tiesi niksejä, joilla kissojen huomion sai kiinnittymään samaan pisteeseen. Kokonaisuudessaan onnistuneen yhteispotretin metsästys oli kyllä haastavaa. Piti yrittää pitää oma ilme iloisena, kuunnella kuvaajan ohjeita ja keskittyä pitämään kissat paikoillaan ja rentoina. Kuvausten loputtua mietitytti, että tulikohan tuossa ajassa oikeasti yhtään hyvää otosta.
Lopputuloksia päästiin katsomaan noin viikko kuvausten jälkeen. Kissoista oli saatu muutama tosi onnistunut yksilökuva, jotka korkean hinnan takia jäivät kuitenkin valokuvaamoon. Yhteiskuvien joukosta ei löytynyt yhtään täydellistä otosta, mutta kaksi hyvää. Toisessa henkilökunnalla oli onnistuneet ilmeet, mutta erityisesti Ilmo näytti siltä, että oli parhaillaan rimpuilemassa kaikin voimin karkuun. Toisessa taas ihmishymyt olivat aavistuksen verran teennäiset, mutta Roope ja Ilmo näyttivät levollisilta.
Päädyimme jälkimmäiseen kuvaan, ja lopputulos on tässä, ta-daa (rajasin kasvomme pois kuvasta):
 |
| Otin valokuvan printtikuvasta ja sen vuoksi värit eivät ole ihan kohdillaan |
Lopputulos oli yllättävän kiva ottaen huomioon kuvauksiin käytetty aika. Ehdottomasti voisi ottaa joskus uudelleenkin kaikesta sählingistä huolimatta, ehkä päivittää tämä nykyinen kuva sitten joskus 5-10 vuoden päästä.
